Mihin katosikaan kiltti ja aurinkoinen tyttö..
Nyt seuraa etukäteis- VAROITUS. Seuraavaa tekstiä ei ole pakko lukea. Se saattaa sisältää korvia ärsyttävää ja päänsärkyä aiheuttavaa valitusta ja kitinää.
Onko pakko, jos ei halua?!?!?
En haluaisi olla juuri nyt teini-ikää lähestyvän tyttölapsen äiti. Miksi kukaan ei varoittanut minua tästä? Tai ehkä parempi olisi kysyä: Olisinko uskonut, jos minua olisi varoitettu?
Esikoisemme on tähän asti ollut ns. helppo lapsi. Ei suurempaa uhmaa kaksi vuotiaana, ei tunteita keikuttavaa koulun aloitusta. Mutta nyt JO vajaa kymmenen vuotiaana lähestyvä teini-ikä alkaa nostamaan rumaa päätään.
Ensioireita on ollut jo jokin aikaa näkyvissä. ENSIMMÄISTÄ kertaa on vängätty asioista, joista ei ennen tarvinnut edes keskustella. Naama on useasti rusinana ja kaikille tiuskitaan ilman mitään erityistä syytä.
Mielialat vaihtuvat koko ajan ja paha mieli tulee ihan pienistäkin asioista. Ei se tietenkään ole lapsellekaan helppoa, mutta meille aikuisille se on todella raskasta.
”Menolippu Mombasaan” tuntuu välillä ainoalta järkeältä ratkaisulta.
Saanko äitinä alentua esiteinin tasolle ja alkaa huutamaan ja paiskomaan ovia!
Onko aina pakko olla esimerkkinä ja käyttäytyä kypsästi? Mitä jos ei vaan tahdo?
Välillä tekisi mieli antaa takaisin vaikka kuinka paljon rakastaakin…
Ehkä vedän vaan syvään henkeä, ja puhallan ulos oikein pitkkään…& otan kupin kahvia. Kyllä tämä tästä, jonain päivänä….