Voiko sellaisen ihmisen poismenoa surra, jota ei oikeastaan tuntenutkaan? Etsin pitkään lapsistani erityisherkän ihmisen piirteitä kunnes tajusin, että niitä löytyy oikeastaan paljonkin lähempää. Asian itselleen myöntäminen on auttanut näkemään ja ymmärtämään itseään ja omaa käyttäytymistään entistä paremmin.


8f4a19932615d4c3796c7168a202471b.jpg


Kaikki tunteet vihasta rakkauteen ja pelosta onnellisuuteen ovat niin suuren suuria, että tunnen välillä hukkuvani tässä tunteiden aallokossa. Olen aina kokenut voimakasta surua ja menettämisen tuskaa oli sitten kyseessä läheinen tai vähän vieraampikin henkilö. Suru ilmenee kokonaisvaltaisena kokemuksena, mielen apeudella ja fyysisenä pahana olona. Samaistun herkästi myös toisten ihmisten tunnetiloihin, ja usein kovinkin intensiivinen tilanne vie omat voimat kokonaan ja minuuden rajat katoaa.


DSC_0378%20%283%29.jpg


Mallikkaasti lähtenyt päiväkodinaloitus sai meillä aivan odottamattoman käänteen, kun kohtalo heitti peliin jotain sellaista mihin emme olisi ikimaailmassa osanneet varautuakaan. Ja minimies joutui luopumaan sellaisesta, jonka oli vasta oppinut tuntemaan, luottamaan. Mitä tekee erityisherkkä äiti tässä tilanteessa? Kokee tapahtuman erityisen voimakkaasti, analysoi seurauksia, eläytyy ja ahdistuu. Kokee toisen ihmisen surun kuin se olisi omaansa.


Kirjoittaminen on aina ollut mulle ominaisin tapa jäsennellä omia tunteita ja samalla eheytyä, puhdistautua minua kuorimittavista energioista. Kuten nytkin, kirjoittamisen jälkeen tunnen taas hetkellisesti olevani herkkyyteni kanssa vahva.



Tunnistatko sinä näitä piirteitä itsessäsi?
Ja jos tunnistat, minkälaista on sinun elämäsi erityisherkkänä?