Birds in the house

Ihanaa maanantai huomenta.

Täällä ollaan jo niin fiiliksissä tulevasta Pääsiäisestä ja keväästä kaiken kaikkiaan, että vaikka tarkoitukseni olikin eilen iltapäivällä Lorun syysmalliston kuvauksien jälkeen heittäytyä ihan vaan sohvalle ja laittaa jalat taivasta kohden niin päätinkin kuitenkin kaivaa askartelutavarat esille ja askartelimme nti F:n kanssa muutaman pienen ”linnunpöntön”.

Stereoita siis pyydettiin mukaan Lorun syysmalliston kuvauksiin, johon he ilomielin suostuivat. Vähän ennakkoon kuitenkin jännitettiin, että kuinkahan tyttöjen käy, kun kuvausten aika tulee. Mutta hienosti stereot hoitivat homman ja tulokset näette tekin sitten, kun mallisto loppu kesästä julkaistaan.

Mutta niihin linnunpönttöihin. Alkuperäinen ohje kuvineen löytyy täältä. Ja vaikka et unkarin kielen taitaja olisikaan niin no hätä kuva kertoo tälläkin kertaa enemmän kuin tuhat sanaa. Ja oikeastaan tämä ohje ei ole monimutkaisen mutkikkaimpia vaan melko simppeli.

PicMonkey+Collage.jpg

   Mukavaa alkanutta viikkoa.
P.S. Meillä on Pääsiäisen menu vielä ihan levällään. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Feelings/tunnekortit

Hassu juttu miten pieni juttu voikaan muuttaa monta asiaa. Ystäväni hehkutti kuinka tunnekortit ovat helpottaneet hänen neljä vuotiaan kiukkukohtauksia ja päätin askarrella stereoillekin omat tunnekortit. Meidän stereothan on tunnetusti melko tempperamenttistä tyyppiä.

Niillä korteilla ollaankin sitten yhdessä harjoiteltu tunnistamaan ja nimeämään tunteita ja jopa miettimään syitä niihin tunteisiin ja myös sitä kuinka se tunne saataisiin häviämään. Kuva auttaa kertomaan.

PicMonkey+Collage.jpg

Jännä juttu miten kortteja katsottaessa viha ja kiukku usein kaikkoaakin. Jostain kumman syystä stereot haluavat mielummin olla ”se iloinen nalle”. Muutaman kerran he ovat jopa syvällisesti analysoineet että ensin olin tuo vihainen nalle sitten musta tuli tuo surullinen nalle mutta haluan olla tuo iloinen nalle.

Kun jommalle kummalle tulee kiukku, huutaa toinen innoissaan: äiti otetaanko kortit esille? Ja niin taas katsellaan ja ihmetellään kaikki yhdessä. Meidän korteista löytyy kolme perustunnetta; iloinen, surullinen ja vihainen. Toki kortteja voisi olla enemmänkin mutta nuo riittänee hyvin meidän tarpeisiin.

Välillä mietitään yhdessä millaiseksi kiukku tekee muut ympärilläolijat. Miltä se tuntuu äidistä, isästä, siskoista ja pikkuveljestä. Niiden pohtiminen vaatii jo hiukan enemmän.

Kortteja voi käyttää niin monella tapaa ja jokainen löytää varmasti kokeilemalla juuri sen parhaiten toimivan tavan. Kortteja myydään valmiinakin mutta ne voi myös helposti askarrella aivan itse.

Mukavaa alkanutta viikkoa. Miltä sinusta tänään tuntuu?

It’s one for both and both for one

synnytys+ym+044.jpg 
 TWINS
So many good things come in pairs,
Like ears and socks and panda bears.
But best of all are sets of twins,
with extra laughter, double grins.
There’s so much fun in having two
with twice as many points of view.
So much alike, forever linked, and yet they’re also quite distinct.
They share a birthday and a name,
but moods and tempers aren’t the same.
Although at times they may dispute, their loyalty is absolute.
From days of youth till life is done,
it’s one for both and both for one.
We’re all quite novel and precise,
But special folks~
God made twice.
 
(runon kirjoittaja tuntematon) 
 Hyvää kaksosten päivää  A&A ja kohtalotoverit.
Lisää ihania kaksoskuvia löydät täältä.

Perhepäivä Willassa

Sunnuntai oli varattu perheelle ja perheen yhteiselle tekemiselle. Aamupäivällä  koko konkkaronkka autoon ja nokka kohti Hyvinkäätä ja Willaa. Ohjelmassa pienimuotoista shoppailua ja varsinkin stereoiden lempi puuhaa nimittäin ravintolassa syömistä. Kameraa ei matkaan otettu, joten kuvat on räpsitty ihan vaan puhelimella.

IMG_20140126_132336.jpg
IMG_20140126_132413.jpg
Melkein neljä vuotiaan elämänfilososiaa: Miehet tekee ruokaa ja tytöt syö.

Melkein tyhjä kauppakeskus sopi meille paremmin kuin hyvin. Lasten kanssa shoppailukin voi siis onnistua, kunhan on vaan tarpeeksi tilaa ympärillä. Ja se leikkipaikka, lääke niin moneen vaivaan.

IMG_20140126_122217.jpg
paidat: hm // jeggings: Glitzy Chicks

Stereot intoutuivat viihdyttämään muutamia muita shoppailemaan eksyneitä kuuluisalla kukkaniitty kohtauksellaan ja katuperformanssi esityksillään vielä ennen kotiinlähtöä.

Mukaan kaupoista tarttui mm. muutamat Stiga liukurit odottamaan loppu viikon lumisateita ja pulkkamäkeä.

Shoppaillaanko teillä lasten kanssa vai ilman?

Kuinka paljon saa pelätä?

Erittäin sosiaalisena ihmisenä minun on ajoittain hyvin vaikea ymmärtää stereoiden ei niin sosiaalista ehkä jopa epäsosiaalista luonnetta. Vaikka päivähoidon aloitus ei olekaan meille vielä ajankohtaista en voi olla ajattelematta sitä. Miten ujojen ja muita lapsia pelkäävien lasten päivähoitoon meneminen voi ikinä onnistua? Olen pikkuhiljaa alkanut oivaltamaan, että meidän kohdallamme  tuo tilanne voikin olla vähän mutkikkaampi juttu…

Stereot kun ovat luonteeltaan erittäin ujoja, herkkiä,vieraita aikuisia ja muita lapsia pelkääviä. Miten siinä niin kävikään? Eikö aina sanota, että sosiaalisuus on vähän niin kuin sisäänrakennettu ominaisuus kaksosilla. Ja vaikka luulisi olevan toisin niin tilanne tuntuu vain korostuvan iän karttuessa. Stressaantuvuus tulee ilmi takertumisena, toisten lasten ja aikuisten pakoiluna ja omien tavaroiden turhankin voimakkaana puolustamisena. Stereot ovat luonteeltaan myös erityisen  herkkiä ja sanovatkin usein, äiti mua pelottaa. Muiden ihmisten jännittäminen vie kaiken energian niin, että stereot jäävät usein täysin sivusta tarkkailijoiksi, eivätkä edes pysty keskittymään omiin puuhiinsa. Eivät edes kotona jos paikalla on muita kuin oman perheen jäseniä.

afraid.jpg

Hyvin monenlaisia strategioita olemme jo kokeilleet asian helpottamiseksi, mutta toistaiseksi tuloksetta. Tämä on kuin taistelu tuulimyllyjä vastaan, melkein mahdotonta siis. Olen alkanut OIKEASTI huolestumaan että miten lapsemme pärjäävät tulevaisuudessa jos emme löydä keinoja voittaa näitä sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkoja. 

Paljon pohdittavaa ja niin vähän valmiita vastauksia. Olemme yrittäneet siedättää lapsia sosiaalisuuteen olemalla muiden lasten kanssa tekemisissä, kutsumalla ihmisiä meille kylään mutta tuntuu, että stereoita on hyvin vaikeaa jos ei mahdotontakin rohkaista olemaan ”vieraiden” kanssa vuorovaikutuksessa. Voimmeko vain odottaa sitä kun he ovat itse valmiita, ja antaa heille vain mahdollisuus vuorovaikutustilanteisiin? Vai pitääkö meidän etsiä ulkopuolista apua?

Tiedän, että niiden joilla ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, voi olla hyvin vaikea ymmärtää tätä asiaa ja usein koen itsekin häpeää, riittämättömyyttä, kyvyttömyyttä ja mietin missä meni vikaan, olisimmeko voineet tehdä jotain toisin.

Kaikenlaiset kommentit, omakohtaiset kokemukset ja käytännönvinkit ovat enemmän kuin tervetulleita. Pienikin juttu voi olla kokeilemisen arvoinen ja aukaista lukkoja joihin me emme ole löytäneet avaimia.

Kun MIKÄÄN ei ole hyvin

Tämä on taas niitä päiviä, kun äidin valitsemat sukat ei sovi uuden leikkiteltan väriin, housut eivät ole nätit, ilman neuletakkia on kylmä ja ilman pinniä & ponkkaa ei näytä kauniilta mutta naamasta ei silti saa pestä pois aamiaisvanukasta koska vesi on liian kylmää…Välillä se vaan on niin rankkaa olla 3vee.
index.jpg
Äiti yrittää vaan huokaista syvään ja pysyä rauhallisena. Tämä on vaan ohimenevää vai onko?  Mutta meneekö tämä kohta ohi vain palatakseen hetken päästä uudelleen aivan uudessa ennalta näkemättömässä muodossa? Välillä sitä pohtii, että olenko itse ”luonut hirviön”, olisinko omilla tekemisilläni ja tekemättäjättämisilläni saanut aikaan toisenlaisia lapsia?

Haastetta potenssiin 2, sitä arki meillä näiden hirveän ihanien kolmevuotiaiden kanssa on. Jos mitä, niin nämä lapset ovat opettaneet täydellisyyteen pyrkivälle äidille kykyä sietää epätäydellisyyttä, hallitsemaan kaaosta ja myöntämään oman riittämättömyytensä. Oikeassa elämässä kaikki ei todellakaan mene oppikirjan mukaisesti, enkä oikein tiedä tarvitseeko edes mennäkään?
Nyt nämä lapset saavat opetella omien tunteidensa hallintaa turvallisesti kotona, mutta mitä tapahtuukaan näille varsin tempperamenttisille lapsille, kun päiväkotiin menon aika koittaa? Päiväkotiarjen ja käytännöt tuntien ajatus lasten lokeroimisesta sinne ”ei niin mieluisaan kategoriaan” hiipii mieleen silloin tällöin. Tiedän, vain äidit ajattelvat näitä asioita näin syvällisesti.
Nämä kolmevuotiaat ovat kuitenkin kaikessa hirveydessään niitä kaikista ihanampia ja sanat: äiti sä olet mun rakas saa unohtamaan kaikki päivän kiukut…elämä on…

Täältä tullaan vaipattomuuus

Vihdoin koitti se päivä, jota olemme odottaneet kuin lapsi joulua ikään. Stereot ovat nimittäin nyt päiväkuivia, vaipattomia juuri 3-vuotis synttäreidensä kynnyksellä. Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen olin jo valmis laittamaan hanskat naulaan ja pään piiloon pensaaseen ja todeta, että olkaa vaipoissanne vaikka koko loppu elämänne. (kuivaksiopettelun alkumetreistä voit lukea täältä

Viikon intessiivisen harjoittelun, satojen vahinkojen, usean yhdestä kymmeneen laskemisen ja  monen monen pyykkikoneellisen jälkeen se sitten vihdoin tapahtui. Mutta ei kuitenkaan ihan itsestään. Myönnetään, että jouduimme käyttämään hieman lahjontaa, eli karkki pottaan tai pönttöön tehdystä tuotoksesta. Melko kohtuullinen diili vai mitä mieltä olette?

PicMonkey+Collage.jpg

Pottapeikko sai vihdoin kyytiä ja nyt potalla istutaan ihan mielellään. Toinen hoitaa asiansa ihan omassa rauhassaan alusta loppuun, jopa pyyhkimisen ja potan tyhjentämisen. Kun taas toinen haluaa aina jonkun seurakseen ja avukseen.

Kaikki tapahtuu siis aikanaan, kun lapsi on siihen valmis. Kaikki lapset eivät opi kuivaksi samanikäisenä eikä vertailu toisiin lapsiin tee oman lapsen kuivaksioppimista yhtään helpommaksi. Vanhempien paineet heijastuvat lapseen. Tärkeintä on antaa lapselle aikaa ja uskoa siihen, että jonain päivänä lapsi on valmis vaipattomuuteen.

Meillä seuraava etappi on yövaipan pois jättäminen. Se käy luultavasti melko helposti sillä jo nyt vaippa on pääsääntöisesti yön jälkeen kuiva.

Jos tämä ei vaikuta mihinkään muuhun niin ainakin kauppalasku on PALJON pienempi 😉

Kolme vuotta vanhat stereot

Sadepäivän ratoksi otin muutaman kuvan kohta 3 vuotta vanhoista stereoista ;). Olipas muuten aika haasteellinen homma ja hiki virtasi.

Oletko koskaan yrittänyt saada kahta ”elohiirtä” pysymään paikoillaan edes sekunnin murto-osan, jos olet niin tiedät mistä puhun.

PicMonkey+Collage+3.jpg
PicMonkey+Collage.jpg
Vaatteet: silverjungle

PicMonkey+Collage+2.jpg

Vielä ennen lauantaina vietettäviä synttäreitä luvassa on neuvolaa, hiustenleikkuuta ja siivousta tietenkin… Meille sopii siis oikein hyvin, että ulkona sataa vettä. Eipä mene yhtään aurinkoista päivää hukkaan näissä sisähommissa.

Mikäli sinulta puuttuu sadepäivän tekeminen niin suosittelen piipahtamaan uudessa Silverjungle POP UP-shopissa Kauppakeskus Willassa Hyvinkäällä. Ja jos se ei onnistu niin ainahan voi shoppailla netissä.

ap+05062013+copy.jpg

Voihan potta

Meillä kuivaksiopetteleminen on edelleen vaiheessa, vaikka stereot ovatkin jo 2.5-vuotiaita. En tiedä johtuutuko se omasta laiskuudestamme/saamattomuudestamme vai siitä, että kahden samanikäisen opettaminen kuivaksi on vaan NIIN paljon HAASTAVAMPAA.

Oli miten oli, kaikki mahdolliset apuvälineet on hankittu. On potat, supistaja pyttyyn ja on harkkahousuja. Tyttöjen mielestä harkkahousut tuntuvat yhtä mukavilta niin kuivana kuin märkinäkin. Joten ne ei ainakaan vielä ole toimineet toivotulla tavalla. Pöntöllä tai potalla istuminen ei tyttöjen mielestä ole mitenkään hienoa ja erikoista puuhaa. Asianhan voi hoitaa paljon yksinkertaisemminkin leikin lomassa, vaippaan.

SDC12115.JPG

Ja, kun  ”hädän hetki” tulee, se tulee tietenkin yhtäaikaa ja tietysti molemmat haluavat istua pöntöllä, joita meillä valittetavasti on vaan yksi kappale. Tappelu on valmis… Toinen voittaa ja toinen häviää…aina.
Usein pöntölläistuja  haluaa seurakseen äidin tai isän jolloin toiselle jää hyvää aikaa keksiä pientä omaa puhaa…Aikuisen silmäthän on nyt suljettu, kun istuu toisen vessaseurana. Usein pitkäänkin.

Välillä mietin teemmekö yksinkertaisesta asiasta liian monimutkaisen, eivätkö tytöt ole vielä valmiita tähän vai missä vika?

Paineet ovat suuret, ainakin minulle äitinä. Tekeekö tämä minusta huonon/laiskan äidin, eikö taitoni ja kärsivällisyyteni riitä? Takaraivossa vanhakantainen ajatus siitä, että kaksi vuotiaan tulisi olla jo AINAKIN päiväkuiva.

Olemme toki päässeet asiassa hiukan eteenpäin ja isohätä tulee pönttöön/pottaan useammin kuin vaippaan. Alku siis kai sekin.

Kaksoset ovat opettaneet ainakin minulle aivan uuden ajattelutavan, ja olen monta kertaa saanut heittää hienot kasvatusmetodit ja -tavoitteet romukoppaan. Näin päivähoidon ammattilaiselle se on kova paikka, vaikka tiedänhän sen, että omien kanssa on aina erillaista. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä sanotaan, ehkä tässäkin on kyse juuri siitä.

Miten teillä tämä asia on toteuttu ja opeteltu ja minkä ikäisenä?