Pikkumustan dilemma

Väitän rohkeasti, että en ole maailman ainut nainen jolle hiukankin juhlallisempaan tilausuuteen valmistautuminen on turhauttavan kamalaa. Eikä sopiva asu löydy omasta kaapista ihan vaan ovea avaamalla eikä se kävele vastaan heti kaupan ovella huutaen minun nimeäni.

Olen omimmillani casual tyyliin pukeutuneena ja mikään juhla-asu ei tunnu eikä näytä täydelliseltä päälläni. Täydellisyydellä haen tässä kohtaa sitä tunnetta, jossa voin vapaasti ja rennosti nauttia hetkestä ja olla tyytyväinen itseeni murehtimatta siitä paljastaako asuni juuri ne kaikkein pahimmat epäkohtani ja heikkouteni. Kiristääkö, pursuaako tiedättehän?

Paremman päällepukemisesta seuraa aina päänsärkyä, kuten nytkin. Viikonlopun pikkujoulumatkan illallispukeutuminen räjäytti päälle varsinaisen stressireaktion ja jo se ettei ole vartalotyypiltään sellaista henkarimallia asettaa omat haasteensa.

Mä jos kuka olen ylireagoinnin mestari ja se kaappini ainoa musta mekkokin näyttää päälläni ihan yöpaidalta. Yhden illan paniikki ja yhden yön menetetyt yöunet ja päätin muuttaa taktiikkaa. Puen rohkeasti päälleni hiukan vartalonmyötäisen mekon, joka saa paljastaa vartaloni muodot, joita itse epäkohdiksi nimitän. Epätäydellisen täydellinen, minä. Olen päättänyt olla hiukan armollisempi itselleni edes tämän yhden kerran, nauttia ja olla murehtimatta ulkomuotoani ja vaatetustani sen enempiä. It’s me take it or leave it. Nyt keskityn seuraan ja tunnelmaan, en itseeni.

Ollaan armollisia itsellemme, viihdytään itsemme kanssa ”kauneusvirheistä”  huolimatta ja ennen kaikkea nautitaan ulkona paistavasta syysauringosta.