Vaikka enää aniharvoin kirjoittelen elämää suuremmista kysymyksistä tänne blogin puolelle niin nyt tuntuu siltä, että on sydämen keventämisen aika. Mehän elämme tällä hetkellä erään elämänvaiheen loppua. Hoitovapaani päättyy tammikuussa ja työelämä kutsuu vai kutsuuko? Ennen sitä edessämme on kasa ratkaistavia asioita.

Mä olen tehnyt päätökseni. En enää palaa vanhaan työhöni vaan etsin jotain uutta ihan uudelta alalta. Uutta työtä ei vielä ole kuitenkaan löytynyt ja hiekka tiimalasissa valuu uhkaavasti. Kasa hakemuksia ja yhtä monta ”ei tällä kertaa” vastausta. Turhautumista ja pienoista paniikkia.

Tämän lisäksi sain tällä viikolla puhelinsoiton kuntamme päivähoitoneuvojalta. Kunnan päivähoitopalvelusta hei, päivähoitopaikat hakemissanne päiväkodeissa ovat täynnä tammikuussa eikä paikkoja näillä näkymin vapaudu. Oletteko ajatelleet hoitajan palkkaamista kotiin? Öööö EI. Ai miksikö? Olen hoitanut lapsiani kotona viisi ja puoli vuotta ja meistä lastemme on nyt aika harjoitella ryhmässä toimimista ennen ensi syksynä alkavaa eskaria. Lisäksi toiveenani olisi mahdollisesti työskennellä ainakin osaksi kotoa käsin, jolloin tarvitsen työpäivän mittaisen rauhallisen hetken kotona.

Pahimmassa tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että lapsillemme tarjotaan paikkaa eri yksiköistä eri puolilta kuntaa, jolloin lakivelvoite hoitopaikan suhteen on täytetty. Mutta, joka meille olisi aivan sula mahdottomuus.

Se, että olen hukassa oman paikkani suhteen työelämässä, olen nyt hukassa myös äitinä lasten päivähoidon suhteen. Millainen määrä stressiä voidaan harteillemme nostaa ja mistä päästä tätä ratkaistavien asioiden kerää lähdemme niitä ratkomaan? Löydämmekö ratkaisuja ja ovatko ne oikeita?

Tee sitä mihin uskot.
Usko siihen mitä teet.
Tee, niin kuin parhaaksi näet.